Suomalaiset nokkoset
Pohjoismaissa nokkosta on kutsuttu pohjolan silkiksi, sillä nokkosen varsiin kätkeytyy upea, silkkimäisen tuntuinen, himmeästi kiiltävä kuitu. Nokkosen kuidun irrotus on vaativaa työtä ja kaikki kuitu hyödynnettiin kun nokkonen vielä tunnettiin kuitukasvina joskus muutama sata vuotta sitten. Karkeat kuidut kierrettiin köysiin ja ne silkkiset kuidut päätyivät kuninkaan hoviin erilaisiin upeisiin tekstiileihin. Nokkosen karkeampia kuituja, eli ne osat, joista ei kaikkia päistäreitä saatu irti, hyödynnettiin perunasäkeistä mattoihin ja köysiin. Nokkosen arvostuksesta kertoo, että nokkoslangat oli tapana purkaa ja valmistaa niistä uusia tuotteita. Esimerkiksi perunasäkkeinä käytetyt säkit päätyivät matoiksi ja tossuiksi kun perunat oli saatu kuljetettua määränpäähän.
Knokkonin nokkoset
Suomessa viljellään nokkosia ihan mukavasti jo ravinnoksi. Lehdet ovat ravintotiheitä ja ne sopivat moneen ruokaan mausteeksi tai osaksi varsinaista ateriaa. Nämä viljellyt nokkoset ovat runsaslehtisiä ja lyhytvartisia. Niiden kuitupitoisuus on niin pieni, ettei niitä välttämättä kannata kuiduttaa. Lehdet irrotetaan varsista sen verran ripeästi, etteivät varret aina pysy ehjinä mikä lisää haasteita saada kuitu irti varsista.
Knokkonin tuotteissa käytetyt nokkoskuitu ja hamppukuitu viljellään Saksassa. Saksassa on laajat viljelykset pitkävartista, kuitupitoista nokkosta. Kuidutus tehdään myös Saksassa, eli nokkosia ei kuljetella sinne ja tänne. Knokkonin materiaaleissa käytetty nokkoskuitu kuidutetaan mekaanisesti, eli korsia ei lioteta vedessä eikä kemikaaleissa. Menetelmä on verrattain uusi kuten ylipäätään nokkosen teollinen kuidutuskin. Viimeksi nokkosta kuidutettiin isommissa määrissä muutama vuosisata sitten. Toistaiseksi nokkoskuitu ei yksinään pysy kasassa vaan se tarvitsee sidosaineen. Puuvilla on jokaiselle tuttu materiaali ja se pysyy varsikuituja helpommin kiertyneenä ja sitä myöden kasassa vaikka sen yksittäinen kuitu on varsin lyhyt.